NIVELTEN LUINEN TANSSI
Kokemukseni omista luista ja nivelistä olivat aiemmin lähinnä kivuliaita. Harjoittelimme moduulin alussa luisia yhteyksiä ja nivelten toimintaa kokemuksellisen työskentelyn avulla. Aloitimme kohdusta. Ennen raajojen kehittymistä kohdussa, ne tuntuivat kehossani pieniltä tyngiltä, jotka kasvoivat pikkuhiljaa pidemmiksi. Liike oli lähinnä kiertymistä, supistumista ja laajenemista. Nivelet tanssivat keveästi liikuttaen luita nesteessä. Oli helppo olla, kun ei tarvinnut painoa kannatella. Olin mahallani, ja raajat liikkuivat ympärilläni. Nivelistä ja luista lähtevä liike liikutti ja piti välillä minua myös levossa.
Opin, että kokemus toimijuudesta kasvaa ja meillä on enemmän liikemahdollisuuksia kehossa kuin se, miten me liikumme. Thomas Hannan sanoin: somatiikka on tutkimuskenttä, joka käsittelee ihmistä sellaisena, kun hän sen kokee itsensä sisältä päin. Emme voi aistia ilman toimintaa, emmekä toimia ilman aistimista. Itsesäätelyprosessi toimii: tiedämme aina, mitä olemme tekemässä ja toimintamme ylläpitää tätä rakennetta. Kyky keskittää tietoisuus tahdonalaisesti on meille ihmisille tyypillistä. Opimme näitä toimintoja syntymästä lähtien; motoriset taidot laajentavat aistituntemusta ja suurempi aistikirjo vahvistaa puolestaan uusia motorisia taitoja. Tietoisuus on opittu sensomotorinen toiminto. Autonomiset refleksit eivät aina ole tietoisen aistimuksen tai kontrollin alaisia tahattomia somaattisia tapahtumia, mutta ne voivat olla sitä, kun ihminen oppii tunnistamaan ja hallitsemaan niitä. Somaattinen oppiminen laajentaa ihmisen somaattisen kehon toiminta- ja havaintomahdollisuuksia. Soma on siis eräänlainen aistimuksellinen ja toiminnallinen kokonaisuus; osa opittuja tietoisia ja tahdonalaisia toimintoja, osa ei-tahdonalaisia toimintoja. [1]
Tässä moduulissa olen saanut tietoa ruumiistani myös toisten ruumiiden kautta; tutkimalla esim. luisia yhteyksiä itsessäni ja toisissa, olen oppinut, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ruumis-sana kehitettiin 1940-luvulla lääketieteessä kuvaamaan kehoa. Ruumis sisältää sekä elämää, että kuolemaa. Ruumis on, elää ja toimii, riippumatta siitä, mitä me keholta toivomme. Kokemus syntyy aina suhteessa johonkin. On olemassa ”yhteisruumiillisuus”, eräänlainen ”kanssaruumiillisuus”.
Luiden sisällä on suuri voima ja elämää suojeleva veri. Joidenkin maailmalla vallalla olevien käsitysten mukaan elämän voima on nimenomaan luissa. Tulee mieleen karhunhampaasta tai muiden petoeläinten hampaista tehdyt korut, jotka olivat niin suuressa arvossa, että niistä tehtiin jo rautakaudella pronssikoruja. Niitä pidettiin myös taika-amuletteina, suojaamaan itseä tai omaisuutta, ja nostattamaan itsessä esiin karhun luonto ja voima.
Luu on elävä organismi. Tarvittaessa se pystyy räjähtävän nopeasti lisäämään verisoluja eteenpäin esim. traumatilanteessa, jossa verenhukka uhkaa ruumista. Elämän voima on luissa. Tämä tieto saa toivon kipinän nousemaan omien luiden, rustojen, kulumien ja nivelnesteiden suuntaan; olisiko mahdollista saada helpotusta nivelrikkoiseen luustooni? Tuoko liike lisää liikkuvuutta? Öljyäisikö se niveliäni? Muodostuuko enää tässä iässä uutta rustoa? Olisiko joku asia vielä muutettavissa? Christine Caldwell esittelee kirjassaan ”Getting our bodies back” kehittämänsä metodin” The Moving Cycle”, jossa osallistujia pyydetään yhdistämään liikkuvan kehonsa kykyjä ajatteluun, tunteeseen ja aistimiseen.[2] Tässä menetelmässä on jotain samaa kuin autenttisen liikkeen opettajani Heli-Maija Rajaniemen autenttisissa liikeharjoituksissa. Kokemukseni on, että itsetuntemus ja oma voima, oman ruumiin arvostus ja hyväksyminen sellaisena kuin se on, on lisääntynyt joka harjoituskerran myötä. Oma ruumis on tullut myös tutummaksi. Ruumiini kertoo minusta ja mitä se tarvitsee ja mihin se pystyy. Kanssakulkijoiden vaikeudet, krempat ja kokemukset ovat tuoneet mukanaan vertaistukea puolin ja toisin. Yhdessä selvitään elämän eteen heittämistä haasteista.
ITALIALAISET KÄSIMERKIT JA TUNTEIDEN ILMAISUN SALLIVUUS
”Ke Vita de Merde!” (vapaasti suomennettuna: Elämä on paskaa) Eräässä autenttisen liikkeen harjoituksessa huomasin vispaavani voimakkaasti vasenta kättäni sormet yhteen puristettuna. Liike toi tunnetasolla paljon harmitusta ja vihaa mukanaan. Kehoni oli italialaiselta ex-vävypojalta oppinut ilmaisemaan tunteita myös kehollisesti, mikä oli valtava lahja ja toi kaivattua ja vapauttavaa vaihtelua hammasten kiristykselle ja käsien nyrkissä pitämiselle. Autenttinen liike ja erilaiset liikeharjoitukset tuovat joskus yllättäenkin esiin omia käyttäytymismenetelmiä ryhmässä. Helposti sluipailen takavasemmalle, hipsin muina naisina sisään tai ulos luokkatilanteessa. Useimmiten haluni olla näkymätön ja huomaamaton on suurempi kuin haluni tulla esiin ja haluni olla kantaaottava. Jo lapsena opin, ettei kannata kiukutella näkösällä; se oli kiellettyä. Kiukuttelin kuitenkin salaa kiemurtelemalla lattialla, kun jokin asia ei mennyt toiveideni mukaan. Oma ruumiini on aina osannut ilmaista sen, mitä mieleni ei ole sallinut.
Kehoni muistaa myös yllättävät ja pelottavat tilanteet ja reagoi uusiin tilanteisiin herkästi samalla tavalla kuin jälleen olisi jokin uhka edessä. Tämän koin eräällä ryhmätunnilla, jossa marssimme nopeasti eteenpäin välillä pysähdellen ja toisia silmiin katsoen ja kääntyen sitten vastakkaiseen suuntaan. Jotain kesytöntä oli kädessäni, kun yllättäen harjoituksen aikana ryhmän opettajana toiminut mies seisoi edessäni ja oikea käteni nousi ylös nyrkkiin puristettuna. Olin varma, ettei näin olisi käynyt kenenkään naisen kohdalla. Jäin miettimään; yhäkö kannan vanhaa traumaa stalkkerista, joka vainosi minua muutama vuosikymmen aiemmin? Kuinka kauan keho oikein muistaa kärsimäänsä? Onko se pitkävihaisempi kuin mieleni?
HAIMA JA SUKUNI VERISAAREKKEET
Viime aikoina ymmärrys ja tietämys yleisesti sisäelimiin on lisääntynyt opiskelun myötä. Olen tehnyt sisäelinharjoituksia harjoitusasiakkaallani, ja käyttänyt rytmistä heijaamista, kantakeinuntaa, keinuttamista ja kevyttä kosketusta. Näitä tehdessäni myös oma kehoni on tullut liikutetuksi.
Sisäelintyöskentelyssä halusin keskittyä haimaan. Määrittelen Haiman kehon sisäisten toimintojen suorittajaksi. Tämä rauhanen hoitaa kehossani kahta tehtävää: tuottaa rauhasrakkuloissaan ruoansulatusentsyymejä ja osallistuu sisäeritykseen. Rauhasrakkulakudoksissa on Langerhansin saarekkeita, soluryhmiä, jotka tuottavat verensokerin säätelyyn liittyviä hormoneja. Näissä soluryhmissä Betasolut erittävät insuliinia, joka puolestaan ottaa talteen glukoosia ja nopeuttaa glukoosin muuttamista maksaan varastoitavaksi glykogeeniksi. Tämä toiminta laskee veren glukoositasoa. Alfasolut tuottavat glukagonia, jolla on vastakkainen vaikutus; veren glukoositason nousu. Deltasolujen tehtävänä on tuottaa somatostatiinia, joka vaikuttaa sekä alfa-, että betasolujen toimintaan.
Koska olen 2- tyypin diabeetikko, prosessi ei toimi minulla kunnolla. Haimani erittää kyllä insuliinia, mutta kehoni solut eivät reagoi siihen. Sen seurauksena verensokeri nousee liikaa. Syytä ei tähän aina tiedetä, mutta on todennäköistä, että olen perinyt alttiuden suvultani sairastua tähän. Minulla on lääkitys, joka pitää glukoositason kurissa ja huolehdin liikunnasta ja tarkkailen veren sokeriarvoja säännöllisesti.
Haimani muistuttaa maissintähkää, jossa on paljon jyviä. Se painautuu syvälle pohjukaissuoltani vasten ja on hyvässä turvassa siellä. Kun sokeriarvot pysyvät tasaisina ja lähellä normaalia, tiedän, että kaikki on hyvin.Olen kuvitellut, miten Haimani työskentelee öisin, ja herännytkin usein hassuun tunteeseen ylävatsallani. Eräänlaiseen värinään. Tästä olen myös keskustellut lääkärini kanssa, joka mitätöi havaintoni, eikä uskonut kenenkään voivan tuntea omia sisäelimiään, kun niissä ei ole kuulemma tuntoa ollenkaan. Aamuyöstä herään nälän tunteeseen, joka voi johtua siitä, että glukoositaso on alentunut. Olen sairastumiseni jälkeen ollut hyvin tietoinen haiman olemassaolosta, ja usein hieman huolissanikin.
Veri liittää minut sukulinjoihini, verenperintööni. Myös minä jatkun vereni kautta tulevaisuuteen; omissa lapsissani ja lapsenlapsissani. Hemoglobiinihiukkaset toimivat sidoksena hapelle ja elämänvoimalle. Ne sitovat rautapitoisella olemuksellaan minut maan ja sen painovoiman kenttään.
Veri pelottaa ja kiehtoo samalla kertaa. Minulla on kehossani luultavasti noin 4 litraa verta. Vereni liikkuu sydämen ja verisuoniston kautta kaikkialle elimistööni. Sen tehtävä on kuljettaa happea ja ravinteita veren punasoluissa kudoksilleni ja vastaavasti tarpeetonta hiilidioksidia poispäin kohti keuhkoja -pois kehosta hengityksen kautta. Tämän kiertoliikkeen aikana veren olomuoto ja laadullisuus muuttuvat. Valtimoveressä on selkeä pulssi ja laskimoveressä tietty aaltomaisuus. Pienemmissä suonissa verenkierto on rauhallisempaa, mikä mahdollistaa ravintoaineiden ja kuona-aineiden siirtymisen.
Hiussuonistoni aineenvaihduntavyöhykkeellä valtimovirtaus muuttuu laskimovirtaukseksi. Tämä alue on sydämen levon kannalta tärkeä alue. Verenperintöni tuo mukanaan sydämen toimintaan liittyviä haasteita. Iso-äitini, äitini ja tätini ovat kaikki menehtyneet äkillisen sydäntapahtuman seurauksena. Olen hyvin tietoinen sepelvaltimoistani, ja pyrin rauhoittamaan tilannettani, kun huomaan, etten saa pulssiani rauhoittumaan jossain stressaavassa tilanteessa. Ajatus aineenvaihduntavyöhykkeen suistomaisesta alueesta rauhoittaa mieltäni ja auttaa rauhoittamaan myös pulssia, joka muuttuu aaltomaisemmaksi ja rauhoittuu vähitellen.
Olen miettinyt paljon myös verisaarekkeita, jotka sikiövaiheessa ympäröivät alkiota. Olen nähnyt ne Tallinnan hotellihuoneen vessan lattialla, kun tyttäreni sai yllättäen keskenmenon viime syksynä äititytär- reissussamme. Ajatus pienestä ihmisen alusta, joka ikään kuin pitää omaa sydäntään edessään, verisaarekkeiden ympäröimänä ei jätä minua rauhaan. Minua itkettää aina, kun ajattelen sitä. Verta oli niin paljon. Käärin sitä paperiin ja mietin, miten kamalaa voi omalle tyttärelle käydä. Hän on urhea nainen.
Veri yhdistää äidit ja tyttäret. Kuukautisveren tehtävänä oli oman äitini opetuksen mukaan tehdä vauvalle valmis peti äidin mahaan. Kun ensimmäiset kuukautiset tulivat tyttärilleni, halusin juhlistaa sitä viemällä tyttäreni syömään. Kukaan heistä ei liiemmin nähnyt asiassa mitään juhlimisen arvoista. Epäonnistuin äitinä selittämään juhlan perimmäistä tarkoitusta; sukupolvien ketjussa eteenpäin siirtymistä, kohti omaa elämää ja aikuisuutta. Nuorimmat kaksi ovat päättäneet olla hankkimatta lapsia ilmaston muutoksen, epävakaan maailman tilanteen ja varmaan myös oman mukavuusalueen ulkopuolella olemisen vuoksi. Ymmärrän heidän ratkaisunsa ja olen iloinen saadessani kokea isovanhemmuutta vanhimman tyttäreni lapsien kanssa. Tätä kirjoittaessani, vanhin tytär on viime syksyn murheiden jälkeen synnyttänyt toisen poikansa. Menen katsomaan uutta tulokasta illalla sydänveri ilosta läikkyen.
Sukuni Solut lopputyöni käsitteli sukusoluja ja alkion kehitystä. Halusin kertoa myös jotakin omien ja sukuni äitien kokemuksista. Tämän sukulinjan vanhimpana tunnen tarvetta jonkinlaiseen jatkumoon, lasteni ja lastenlasteni elämässä. Minua on sykähdyttänyt ajatus ”tukisoluista”, jotka saattavat matkaan, vastaanottavat ja valmistelevat kohdun seinämää uuden elämän kiinnittymistä ja kasvua silmällä pitäen. Bonnie Bainbridge Cohen kuvaa ruumiillisuuden prosessia solujen tietoisuutena itsestään. [3] Siihen ei tarvita aivoja lainkaan johtamaan toimintaa. Solut tietävät mitä tehdä ja asettuvat paikoilleen ihan itsenäisesti.
Kokemuksillisissa harjoituksissa, joita olemme koulutuksen aikana tehneet runsaasti, esirangalliset liikkeet tuntuvat helpoilta ja soluhengitys tuntuu kokemuksena vapaalta ja vapauttavalta. Nesteisyys ja antautuminen painovoimalle luo ruumiiseen tilaa ja yhteyksiä kaikkialle. Viimeisessä kosketusharjoituksessa opiskelutoverin kanssa mielikuva nesteestä, joka liikkui atlaksen alueelta alas ristiselkään asti, auttoi rentoutumaan ja kokemaan, kuinka jotain oikeasti virtasi ylhäältä alaspäin. Kirjassaan Wisdom of Body Moving [4] Linda Hartley kertoo, miten juuri toisen henkilön läsnäolo voi syventää harjoitusta ja lisätä solutietoisuuttamme. Ehkä suurin oppimani asia onkin tuo läsnäolon intensiteetti. Se on paljon syvempää kuin mikään aiemmin oppimani mielen alalla toimiessani. Läsnäololla tarkoitan ruumiillisesti myös omalla keholla läsnä olemista. Sielutieteitä opiskellessani nuorena, korostettiin, ettei käsiä tarvita sielunhoitotyössä. Tällä luultavasti haluttiin varmistaa ruumiillinen koskemattomuus-mitä sinänsä silloisissa kirkon piireissä oli välillä terveellistäkin varjella. Kosketuksen laadulla on väliä, ja luvan kysyminen kosketettavalta on tärkeää työskennellessä.
LOPUKSI
Susan Aposhyanin sanoin:” May we follow our bodies, as well as our minds, further and deeper into the emergence of our brilliant human animal. May we vibrate with life and overflow with our natural intelligence and compassion. May our culture integrate the natural intelligence of the human organism into a creative and sustainable lifestyle on this planet.” [5]
[1] [1] Thomas Hanna: ”Soman ja kehon eroavaisuuksista” suomennos: Satu Palokangas (Opiskelumateriaali)
[2] Caldwell, Christine. 1996 Getting our bodies back: recovery,healing, and transformation through body-centered psychotherapy. Shambhala Publications, Boston, Massachusetts 02115.
[3] Bonnie Bainbridge Cohen, 2008:” The process of Embodiment” s. 157-158. Kirjassa “Sencing, Feeling and Action” Third Contact Editions Northampton, MA
[4] Linda Hartley, 1994: “Exploration: Making contact through Cellural Awareness” s.127-128. Kirjassa” Wisdom of Body Movement” North Atlantic Books Berkeley, California.
[5] Susan Aposhyan, 1998:” Awakening Natural Intelligence” s. 182. Kirjassa “Natural Intelligence” NOW Press, Boulder Colorado.
Commentaires