Olen koonnut yhteen kokemuksiani, ajatuksiani ja luennoilla oppimaani. Kirjallisuus on sekä tukenut, että avartanut näkemyksiäni ja kokemuksen tuomaa tietoa somatiikasta ja kehityksellisestä liikkeestä.
Seuraavassa tuon esiin oppimateriaalista eniten minuun, ihmissuhteisiini ja työhöni vaikuttaneita tekijöitä, joissa uskon ja tahdon voivani vielä kehittyä jatkossakin.
Jokaisella on oma pohjavire, joka resonoi suhteessa muihin
Värähtelystä
Värähtely on ensimmäinen liike -ja luultavasti myös viimeinen. Jokainen meistä värähtelee omalla taajudellamme. (Bonnie Brainbridge Cohen, Basic Neurocellural Patterns, 2018. s. 10) Tehdessämme ensimmäisellä koulutus-kerralla värähtely-harjoitusta suustani pääsi ääni, joka resonoi koko kehossa, ääni tuli syvältä ja värähtely tuntui sormenpäissä asti. Koin kuitenkin, että keskeltä kehoni oli liikkumaton möykky. Mieleeni muistui kohtaaminen kuolleen äitini kanssa. Miten liikkumaton hän olikaan, iho viilentynyt, ruumis paikallaan -kuollut. Elämä jatkui vielä minussa, minun ruumiissa ja värähteli siinä.
Minut on rakennettu nuorten ihmisten sukusoluista. Vanhempieni oma kohtukokemus -ja sukusolujen kehitys tapahtui sota-aikaan. He olivat kumpikin Karjalan evakkoperheistä, ja joutuivat perheensä mukana väistelemään pommituksia. Mietin miten tuo kaikki on siirtynyt minuun? Mikä kaikki vielä yhä tänä päivänä vaikuttaa minussa, mikä on se pohjavire, värinä minun soluissani, joka resonoi suhteissa muihin, läheisiini, ympärillä oleviin? Olen varuillani, tarkkailen tilanteita, säpsähtelen ääniä ja silmäilen poistumisreittejä. Poistun herkästi hyvästelemättä, lähden pois, en jää, jos voin lähteä.
Lähteminen on aina ollut helpompaa kuin takaisin tulo. Tämän kokemuksen jaoin yllättäen Helpen kanssa, joka myös on evakkoperheestä. Hänkin kokee pakkaamisen ja lähtemisen helpoksi ja nopeaksi toimenpiteeksi, jonka osaa. Keskustelimme asiasta yksilötunnilla, kun käsittelimme autenttisen liikkeen tuomia kehollisia tunteita ja mielikuvia.
Soluhengitys, huokoisuus ja Pulsaatio
Solut hengittävät ilman keuhkoja..sillä tasolla siis minussakin ilma kulkee. Miten lohduttava tieto! Olen oppinut kuluneena kautena paljon hengityksestä ja huomannut, miten paljon pidättelen hengitystäni, pinnistelen sen kanssa tai auon ikkunoita, koska minusta tuntuu, ettei mikään happi riitä. Kehotuntemukseni on oikea ja minulle totta. Olen astmaatikko, ja usein ryhmässä ensimmäinen, joka reagoi huonoon ilmanlaatuun. Öisin käytän CPAP- laitetta, joka puskee nenän kautta ilmaa paineella keuhkoihini. Letkut ja johdot ja suun sisällä oleva purentakisko ovat apuvälineinä tuttuja vuosien ajan, mutta myönnän nauttivani suunnattomasti tilanteista, jolloin olen unohtanut nuo kotiin ja saan nukkua vapaammin. Soluni luultavasti hyötyvät öisestä hapesta, ja hyvin nukutun yön jälkeen huomaan olevani virkeä. Keskustelin Sarahin kanssa ensimmäisellä yksärillä uniapneasta ja hän neuvoi käyttämään äänityöskentelyä, jolla sain sijoitettua ääneni pehmeän kitalaen kautta päälaen suuntaan, niin että korvani menivät ensin lukkoon ja aukesivat sitten. Kokeilu oli mielenkiintoinen ja molemmat ihmettelimme, miten kovan läpitunkevan hyräilyäänen sillä sai aikaan. Toisella tapaamisella Sarah opetti myös omin esimerkein polvestaan, että solumme uusiutuvat joka päivä aivan samalla tavoin kuin kehityksemme alkuvaiheilla. Eivät ne toimi yhtään sen hitaammin kuin muulloinkaan; ne toimittavat tehtäväänsä samalla tarmolla, kuin olisivat luomassa pienen ihmisen solukkoa. Tämän tiedon turvin olen alkanut keskittää hyviä ajatuksiani kipeään kohtaan kehossani; olen myös koskettanut sitä ja käynyt sisäistä puhetta siitä kuinka kaikki järjestyy. Jollain tavalla tuo ajatus on vaikeina päivinä auttanut. Ymmärrän myös kaiken katoavaisuuden, ja vanhenemisen tuomat krempat; kaikkea on! Sen kaiken kanssa kuljen päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin, iloiten jokaisesta askeleesta. Hauraus ja huokoisuus kehossa..
Huokoisuutta kokeilimme tunnilla sienien avulla. Huokoisuus ottaa vastaan ja päästää ulos. Solukalvot itsessään soluhengityksen kautta mahdollistavat huokoisuuden. Tämä on omnidirektionaalista laatua olevaa liikettä, joka voi avautua moneen suuntaan. Ilman huokoisuutta ei voi tapahtua pulsaatiota. (Bonnie Bainbridge Cohen; Basic Neurocellural Patterns, 2018 s. 48) Pulsaatio on eri asia kuin syke; se on ruumiillinen sisätiloissa tapahtuva sisäinen liikemalli, joka mahdollistaa liikesuuntia ja lisää tonusta. (Bonnie Bainbridge Cohen; Basic Neurocellural Patterns, 2018 s. 55) Tähän liittyy eri palleoiden toiminta: pikkuaivoteltta, äänihuulet, rintarangan sisääntuloaukko, hengitys pallea ja lantionpohja. Jos palleoiden välinen tonus on keskenään erilainen -niillä ei ole liikkuvaa suhdetta toisiinsa. (Bonnie Bainbridge Cohen; Basic Neurocellural Patterns, 2018 s. 68-69) Tukos esim. sisäelimissä estää liikkuvuuden palleoiden välillä. Nämä kohdat omassa ruumiissani vaativat paljon huomiota ja ongelmat esim. äänihuulissa tekevät minut surulliseksi ja myös neuvottomaksi. Jonkin verran lohduttaa ajatus käyttää esirangallisia liikemalleja, joiden avulla on helpompi harjoitella pää-häntä yhteyttä ja siirtyä vähitellen rangallisiin liikemalleihin. On nautinnollista liikkua meritähden lailla, kun rangan kivut eivät tunnu ja voin vapautua kolotuksista, joita niverlrikkoinen keho rangallisissa harjoituksissa tuo esiin.
Antautuminen
Soluvälinesteen suolapitoisuus on sama kuin merivedessä. Jäin miettimään, miten rakas harrastus uinti on minulle ja miten nimenomaan tuo veden varaan antautuminen tuntuu hyvältä kehossa. Rakastan kellumista ja voisin varmaan kellua tuntitolkulla jossain rauhallisessa poukamassa korvat veden alla kuunnellen laineiden liplatusta ulkopuolellani, sulautuen itse veteen ja täyttyen vedellä kuin huokoinen sieni. En toivo hukkumiskuolemaa, mutta tällä tavoin ajateltuna se tuntuisi luonnolliselta.
Antautuminen on aina suhteessa johonkin ja se on luonteeltaan dialogista. Juurtuminen on yhteisöllisyyden löytämistä ja se tapahtuu asettumisen ja myöntymisen kautta. Olen kehotyöskentelyn myötä löytänyt uudenlaisen suhteen painovoimaan, kun olen uskaltanut antautua sille; sen sijaan, että ponnistaisin esim. sohvalta ylös jalkalihaksia, selkälihaksia ja vatsalihaksia käyttäen, olen antautunut painovoimalle nojaamalla eteen niin, että takapuoli nousee sohvalta, jalat ottavat vastaan painon, suoristuvat selän kanssa ja huomaan seisovani tukevasti lattialla ilman ponnistuksia. Tämä on ollut yllättävä löytö näitä asioita pohtiessani.
Antautuminen tilaan mahdollistaa suhteen sekä itseen että suhteen toisiin tilassa oleviin. Relationaalinen sykli on sykkinyt ryhmässämme jo jonkun aikaa. Ryhmädynamiikan kannalta on ollut hyvä tehdä harjoituksia sekä parittain että koko porukalla. Miten olla suhteessa toisiin ja millaista suhdetta antautuminen esim. kontaktiin mahdollistaa. Mikä on toimivaa ja ja funktionaalista? Kaikki ei ole aina toimivaa tai funktionaalista, mutta porukassa sopeudutaan ja sulaudutaan tiiviiksi joukoksi. Carolin tapa työskennellä kanssamme tuki ryhmäytymistä ennestään ja toi esiin koskettavalla tavalla omat lähtökohtamme, jopa kipumme ja haavamme. Syntyi empatiaa, aitoa välittämistä ja yhteiseen hiileen puhaltamista. Rytmisyyden vaihtuminen ryhmän vedossa tuo eri tavalla koko ryhmän yhteen ja herättää leikkisyyden. Leikkisyys avaa olemisen ja luovuuden uudella tavalla.
Solujen välinen yhteistyö
Munasolulla on omat tukijoukot, tukisolut, jotka kannattelevat sitä koko matkan ajan aina kohdun seinämään kiinnittymiseen saakka. Myös siittiösoluilla on on tukisiittiösoluja, jotka saattelevat siittiötä eteenpäin. Munasolu jakautuu jo ennen hedelmöittymistä, jotta se saa tukisoluilta mahdollisimman paljon ravintoaineita. Hedelmöittymisessä valitaan DNA -ketjuun molemmista sukusoluista sopivat geenit. Tumat yhdistyvät ja niiden tehtävänä on luoda täysin uusi alkio. Matka hedelmöittyneen munasolun kiinnittymiseen kestää noin viikon ja tukisolut ovat mukana koko ajan.
Mielikuva äiti-linjan kautta siirtyvistä solu-tehtaista: mitokondrioista jaksaa liikuttaa minua. (Susan Aposhyan; Natural Intelligence s. 152-153) Minua on ollut vastaanottamassa kokonainen solujoukko, sukunaisteni ketju, jotka siirtävät oman perimän minulle. Olen tervetullut elämään jo solutasolla, ja siinä kohtaa elämäni alkua tervetullut ja vahvasti ympäristöni tukema. Myöhemmin on voinut olla toisin, mutta solutasolla elämääni on kannateltu, ja soluni kannattelevat minua yhä. Saan rakentua kokonaiseksi naiseksi, seisoa pystypäin ilman häpeää olla minä. Prosessi on jatkuvaa kehonrakennusta ja mielen rakennusta. Olemalla itselleni läsnä pystyn paremmin olemaan myös toiselle läsnä. Läsnä haavoittuvuuden ja voimaantumisen äärellä. Minulla on lupa olla ja lupa vaikuttaa.
Havaintokentät
Solut itsessään ovat aistivia. Yksisoluiset ameebat eivät tarvitse aivoja tai keskushermostoa toimiakseen, aistiakseen tai ollakseen vuorovaikutuksessa toisiinsa.(Bonnie Bainbridge Cohen; Basic Neurocellural Patterns, 2018 s. 19)
Relationaalinen kenttämme rakentuu havaintokentästä ja mahdollistaa suhteen ympäristöömme. Jotta havaintokenttä voisi toimia, tarvitaan planetaarinen maakenttä. Tämä on ennen muuta lihallinen ja kokemuksellinen kenttä. Lunaarinen kenttä ei voi yksin loistaa, vaan tarvitsee kontaktin toiseen, usein solaariseen kenttään, jonka avulla se tulee näkyviin ja jota se heijastaa. Relationaalinen kuuntelukenttä on vuorovaikutuksellinen tila, jonka ytimessä on terapeutin vastaanottavainen tila. Asiakkaan systeemi kohdataan kunnioittavasti ja avarasti neuvotellen. Omassa työssäni kuunteluun asettuminen on tärkeää ja ymmärrys siitä miten pienet lapset eivät ole ympäristöstään erillisiä toimijoita, vaan kehittyvät ja kasvavat osana huoltajien tarjoamaa kannattelu-ympäristöä. Olen siirtynyt arviointityöhön työkentälläni ja kohtaan nyt paljon perheitä, joilla on tarve saada lapsensa terapiaan. Arvioin musiikkiterapian soveltuvuutta, mutta viime aikoina opiskeluni kehityksellisten liikkeiden ja somatiikan parissa on saanut minut näkemään asioita myös laajemmin. Tästä sain eräältä vanhemmalta kommentin:”en tiennytkään että musiikkiterapia on näin laaja-alaista”.
Liike on jotain mitä me olemme
-ei se mitä me liikumme
Olen jo tanssiliiketerapian opinnoissani työstänyt paljon viittä perustavaa toimintaa (BFG): antautuminen, työntö, kurotus, tarttuminen ja veto. (Susan Aposhyan; natural Intelligence 2007, s. 65) Solu-opinnoissa olen oppinut vielä kuudennenkin perustavan toiminnan: irti päästämisen. (Frank & Barre, 2011 ” The First Year and The Rest of Your Life s.32-33) Olen huomannut, että itselleni hankalinta on nimenomaan päästää irti. Kun olen kurottanut, tarttunut ja vetänyt jonkun asian luokseni, en osaa päästää siitä irti. Roikun esim. kiinni huonoissa ihmissuhteissa, kunnes tajuan, että minua kiusataan. Vasta jälkeenpäin, kun olen päästänyt irti, olen nähnyt selkeämmin kuvion, joka on jatkunut jopa vuosia. Pienempiä asioita tarttumisen ja kiinni pitämisen saralla ovat erilaiset kynät, narun pätkät, tavarat, joita huomaamattani kanniskelen joka paikkaan mukanani. Terapia-asiakkaillani on paljon pieniä ”taikakaluja” mukanaan, joita hypistelevät ja tarpeen vaatiessa puristelevat esim. hankalissa tilanteissa koulussa. Tämä luo heille turvaa ja antaa tekemistä käsille. Turvattomasti tai ristiriitaisesti kiinnittyneet ihmiset tarvitsevat usein nk. transitionaaliobjektin, joka edustaa heille turvaa.
Joskus on tärkeää pitää kiinni. Luulen, että olen jo kohdussa alkiotasollakin halunnut pysyä äitini matkassa. Epätoivottu vahinkoraskaus oli varmaan hänelle kauhistus, enkä ihmettelisi, vaikka hän olisi halunnut päästää minusta irti. Tämä tuli voimakkaasti mieleeni harjoituksessa, jossa kokemuksellisesti matkasimme kohdun seinämään kiinnittymään. Taistelin koko matkan eteenpäin ja vihdoin rauhoituin, kun pääsin perille.
Sarja, joka on ollut tämän moduulin tärkein harjoituskohde ja kompetenssitehtävä, tuntui haastavalta alusta lähtien. Toisaalta ymmärrän, että tämäkin on harjoitus, jota tulee jatkaa prosessin omaisesti. Pää-häntä yhteys, eri puolten välinen yhteys sekä homologisesti että kontralateraalisti auttavat hahmottamaan kehoa ja sen toimintaa. Vaikein kohta sarjassa on ollut se, jossa asetutaan polvi-istuntaan. Sitä olen työstänyt paljon tyynyjen avulla. (Bonnie Bainbridge Cohen; Basic Neurocellural Patterns, 2018 s. 334) Viimeisellä opiskelukerralla teimme mielenkiintoisen harjoituksen, jossa juuri tätä kohtaa pääsin työstämään. Uutena neuvona sain harjoittelu- terapeutiltani neuvon nostaa katseeni häneen, ja luottamaan hänen vastaanottokykyynsä tilanteessa, jossa ponnistin häntä kohti polvien päältä. Se auttoi tekemään liikkeen. Tosin samalla kävi niin, että polvessani tapahtui jotain vahingollista, ja polven takaosaan valahti kudosnesteet. Olen nyt kinkannut kohta neljä viikkoa tämän Bakerin kystan kanssa. Opin sen, minkä jo aiemminkin tiesin; toisen ihmisen houkutus ja läheisyys on minulle tärkeämpää kuin oma terveys. Varmaan hyppäisin kallioltakin, jos joku kiva pyytäisi.
Olen ollut iloinen saadessani työkaluja paitsi työhöni, myös touhuihin 4-vuotiaan lapsen lapseni kanssa. Hänellä oli vauvana mahdotonta olla mahallaan, eikä hän koskaan ryöminyt. Lisko-työskentelystä itse innostuneena houkuttelin mahallani maaten poikaa lattialle vierelleni kilpailemaan, kumpi lisko menee lujempaa huoneen päästä päähän. Poika totesi kohteliaasti sohvalla istuen, että ”Lennu tekee sitten kotona”.
Aloitin tällä viikolla HUS Psykiatriassa 14- 15 v. ryhmäläisten kanssa tanssi-liiketerapiaryhmän. Jo heti alussa pääsimme lattiatasolle havainnoimaan oloamme meritähtenä; miten lonkeromme liikkuivat meressä, ja miten vapauttavaa oli, kun ei tarvinnut ajatella muuta. Mietimme myös vatsalla ollessamme vauva-aikojamme; millaista mahtoi olla, kun ensi kerran kohotimme päämme ylös ja näimme asioita laajemmin. Nuoret lähtivät yllättävän hyvin kuvailemaan kehotuntemuksiaan myös sanallisesti. Uskon, että jatkossa pystyn hyvin hyödyntämään kakkosmoduulin opetusaineistoa ja muokkaamaan siitä omaan tapaani työskennellä hyvän kokonaisuuden.
Perheen tuki opiskeluani kohtaan on ollut totutun ja kovan ihmettelyn laista:” miksi sinun pitää aina olla mukana jossain sellaisessa, jota kukaan muu ei Suomessa vielä ole tehnyt” Jaa? Ehkä uudet asiat ja näkökulmat jaksavat innostaa ja kiinnostaa. Kirjallisuudesta eniten pidin Hartleyn kirjasta ”Wisdom of the Body Movening” Ajatukset resonoivat omieni ja pitkäkestoisen terapiatyöni kanssa samaan suuntaan. Sivulla 110 hän kertoo yksilötyöskentelyssä tärkeimpänä olevan suhteen asiakkaaseen/lapseen. Yhteinen luottamus ja avoimuus työskentelyssä johtaa hyviin tuloksiin. Myös Peggy Hackney kirjassa ”Making Connections” s. 15 toteaa, että isossa kuvassa suhde toiseen on merkityksellinen ja hyvä suhde laajenee myös globaalisti vaikuttaen muuallekin kuin itseemme ja omiin ihmissuhteisiimme. Bonnie puhuu samasta asiasta haastattelunsa yhteydessä kirjassa ” Sensing, Feeling, and Action” 2008. (s. 174 )
Näihin ajatuksiin päätän kakkosmoduulin opintojeni keholliset ja kokemukselliset havaintoni:
” Yes, we live in a really different world. Everybody from all generations has had the same needs: relationship and survival. But weŕe changing the earth. We´re gone over a certain point now, so itś obvious. Itś important what were all working on, who weŕe moving toward, because these are the questions of how what weŕe doing has meaning in the larger sense, not just for the individual.” Bonnie Brainbridge Cohen